Peekkeleen rotta.

Se on liian fiksu, eikä mene mun ansoihin. Vaikka ostin sille kallista luomu-geenimanipuloimatonta ruokosokerilla makeutettua maapähkinävoita ja kaikkee!

Koska se hengailee tuolla hellan alla, ja hellan vieressä on pöytätaso, jolla tehdään paljon ruokaa, hellan ja tason välissä oli melkoinen määrä kaikenlaista. Mukaanlukien murusia ja pastaa ja riisiä ja sellaista.

Ja se rako (joka siis on siis sellanen reilut kolme senttiä) on todella ÄLLÖ. Sinne väkisinkin tippuu ja roiskuu, ja koska hella ei liiku, eikä taso liiku, sitä ei oikein pysty siivoamaankaan.

Mutta tilanteen pelastaa jälleen askartelijapaskartelija!

Väkersin (sieltä hellan takaa löytyneestä listasta), tuollaisen systeemin, joka estää murusien menemisen sinne rakoon. Hyvä minä! Nälkä hiirun ansaan ajaa... sitten joskus. Mutta ainakin keittiömme on nyt taas hivenen esteettisempi. Ja kyllä, se on hiukan askarrellunpaskarrellun näkönen, mutta paras, mihin just nyt kykenin. Alkuperäisen keittiön rakentajat olisi saaneet miettiä sitä hiukan pidemmälle, että millainen tuosta tasosta tehdään.

Kuumaliimalla, niittipyssyllä ja ruuveilla korjasimme sen!

Hiirenloukku valmiusasemissa, huomaa pesty, mutta edelleen likainen lattia... 

Samalla tämän koko hulabaloon ansiosta tuli imuroitua jääkaapin takaa ja jääkaapin tuuletusritilästä pölyt. Ja tosiaan sieltä takaa ne kaikki roinat.

Jos ei se viikon sisällä ole mennyt loukkuun, pitänee kysyä vuokraemännältä neuvoa. Hellaa kun ei ihan noin vaan siirretä, kun se on kaasulinjassa kiinni.

Suuri Hiirijahti 2013

Se kettuilee mulle.
Siis Hiiri McMouserson.

Koko päivän rapistelee ja narskuttaa keittiössä, heti kun menee kameran kanssa lähemmäksi, niin lakkaa.

Voihan sitä perjantai-iltaansa näinkin käyttää! Siirsin jääkaapin, hellaa ei voi siirtää, kun a) se on todennäköisesti lialla kiinni lattiassa kun ei liiku b) se on 1930-luvulta, melkoisen painava, täyttä rautaa, ja toisin kuin jääkaapissa, siinä ei ole renkaita alla.

Hiiri ei siis ole langennut mun rusina-ansaan. Mikä on ymmärrettävää: hellan ja pöytätason, jolla suurin osa ruuanvalmistuksestamme tapahtuu, välillä on sellanen viiden sentin rako. Jonne aika usein tippuu asioita. Ruokaisia asioita.

Joten hiirellä on siellä riisit ja pastat ja leivänmurut buffettina tarjolla. Ei tartte muuta.

Mutta en ole täysin hullu – hetken nimittäin jo ajattelin, että kuvittelen koko otuksen. Mutta mä näin sen. Ja se on hiiri. (Muita skenaarioita oli tuuli, torakat ja kipinöivä sähköjohto.)

Isompi hiiri kuin se meidän edellinen.
Se on siis hellan takana. Sinne hellan alle se luikahti, kun tsekkasin. Nyt ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan.

Hellan takana myös: 

• Haarukka
• Kaksi laattaa, kylpyhuoneesta tuttuja, toinen rikki, toinen ehjä
• Muumioitunut tiskirätti
• Hapertunutta muovimattoa (kaksi kerrosta, jonka alla olisi alkuperäinen puulattia!)
• Kaksi pätkää irronnutta listaa
• Yksi muovinen lista jostakin
• Puukon teräsuojus
• Leikkuulauta, sininen, Ikea
• Ravintolan tulitikut
• Paljon pölyä, hämähäkinseittiä ja epämääräistä ruskeaa möhnää
• Hiirenpapanoita, 2 kpl.

Rakensin aitauksen, ja ajatuksena oli saalistaa se sinne ämpäriin.
Ei tuu tapahtuun. Se ei oo mikään tyhmä hiiri. Se on jossain tuolla piilossa.

Seinässä ei näy reikää. Mua huolestuttaa se jatkuva narskutus – MITÄ se syö? Sähköjohdot näytti onneksi ehjiltä, ja ne on aika korkealla sille hiirulle. Syökö se meidän lattiaan reikää? Se on puulattia, joten periaatteessa se voi päästä ulos asti. Tai sitten se vipeltää tuolla rakenteissa jossain.

Se on edellisestä kerrasta muistissa, että JOSSAKIN on salainen käytävä, jota kautta ne hiirut kulkee meidän makkarin/vessan komeroon, siivouskomeroon keittiön ja olkkarin välillä ja keittiön välillä. Seinän kautta. Mutta se on yhä epäselvää, missä se kulkuväylä on. Hiirenkoloja kun ei näy missään seinistä.

Siivouskomerossa tosin haisee ajoittain todella pahalle. Joten mahdollista on, että sinne seinään ne hiirulaiset sitten papanoi (tai kuolee).

Muuten se sais jatkaa elelemistään meillä, mutta hantavirus, bakteerit ja rabies on aika hyviä syitä vältellä kyseisiä otuksia. Ja se, että niillä on tapana pureksia sähköjohtoja ja aiheuttaa tulipaloja, ei ole mikään huippu homma sekään.

Hiiri McMousersonin kosto

Oikei, Sami. Olit oikeassa. Töpseliin kiinnitettävä hiirenkarkoitin ei näytä toimivan. Tai sitten tuolla seinässä rapistaa jokin eläin, jota se ääni ei häiritse.

Mutta jääkaapin takana seinässä rapisee!

Josta päädymme takaisin eettiseen dilemmaan:

Hiirtä ei voi jättää asustamaan sisälle, ne syö seinänrakenteet ja kakkii ympäriinsä. Mutta suurin osa keinoista, joilla niitä surmataan, on julmia.

Liimaloukku on nimensä mukaisesti liima-arkki, johon hiiru jää jumiin. Ja kuolee nälkään. Julmaa, hidasta ja liian karua. Plus sitten se, että ihan satavarmana astuisin siihen liimaan ite.

Perinteinen juustopala & niskat nurin -loukku ilmeisesti toimii – mutta mää en halua nähdä ja kuulla sitä kruntsausta...

Ja eettisen loukun tilaamisessa kestää pari päivää.

Sillä aikaa, lempinimeni Rouva Googlen lailla, imin itseeni imurin lailla tietoa internetistä. Ja rakensin oman hiirenpyydystimen.

OSAT:

• Korkea roskis, laatikko tai ämpäri
• Ramppi
• Rusinoita

Mun ramppi on bambuisia pöytätabletteja, koska en löytänyt sopivankokoista pahvinpalaa just ny, enkä jaksanut lähtee hakeen jotain laudanpätkää kellarista. Ja lisäksi siitä saa hyvän otteen hiiruliirunen.

Ja sit se ajatus on se, että se tippuu sinne roskiksen pohjalle rusinanhimoissaan, eikä pääse enää ylös.

Ja sit sen voi kiikuttaa ulos.

Plan B: tilasin tämän netistä. Se on hiirikatiska: hiirut menee sisään, eikä pääse ulos. Sit ne kiikutetaan jonnekin metsään, ja päästetään ovesta ulos.
Sit sen voi pestä ja käyttää uudelleen.

Ja maailma pelastuu! Tai ainakin yhden hiiren elo.