Maisema oli vehreähköä, ilma kosteaa ja pilviä taivaalla lähes päivittäin. Kuumaa ja kosteaa. Mereltä tuuli onneksi raikas henkäys, missään nimessä ei voi painostavaksi kutsua tätä ilmastoa. Tämä oli meidän kummankin eka reissu tropiikkiin. Ei se nyt ihan samalta kuitenkaan näyttänyt kuin Lostissa telkkarissa.
Hotelli oli kyllä melkoista luksusta. Hotellilla oli oma ranta, tässä näkymä meidän parvekkeelta. Alhaalla näkyy allasosasto. Me yövyttiin klubikerroksessa, jonka mukaviin puoliin kuului (baarin lisäksi) 5 kertaa päivässä pientä naposteltavaa. Eli aamupala, välipala, lounas, iltapäivätee, välipala II, iltajälkiruuat. Syötiin muualla vain illallinen. Ja kaikki oli niin kauniisti aseteltua ja hyvää! Kokki (tai chef se tais olla) oli mukava nuori heppu puolen vuoden komennuksella.
Kylppärissä oli taas sellainen sadevesityyppinen suihkunhana. (Mä niin tahdon sellaisen kotiin!)
Drinksu "Kapalua Punch" hotellin klubihuoneella auringonlaskun aikaan.
Kapaluan resortissa (=fiinimpi sana lomakylälle) oli erinomaiset golfausmahdollisuudet. Sami kävi päivän mittaisen golfkoulun, josta muun muassa sai dvd:n jolla oli lyönti- ja asentoanalyysivideo. Tässä kuvassa ollaan puttausradalla, siksi epäkelpo asu. Golfkärpänen puri, ja nyt on muutama maila ostoslistalla ja San Franciscon golfkentät selvitetty. Ou noes. Nyt sitä miestä ei nää enää ikinä.
Kun Sami oli toteuttamassa golfhaavetta, täyttyi toinenkin pitkäaikainen haave: ratsastus.
Tässä joku dorka perunasäkkinä hevosen päällä. Hevonen oli nimeltään Will Smith, ja seurattiin Danny DeVitoa (poni), Arnold Schwarzeneggeriä ja Owen Wilsonia. Heposteltiin kauniissa maastossa ananasplantaasin reunamilla metsäisiä polkuja.
Minä ja Willis oltiin vähän kiinnostuneempia ruohonsyönnistä kuin rivakasta etenemisestä, joten yhdessä vaiheessa jäätiin vähän enemmänkin jälkeen. Tultiin polkujen risteykseen. Pysähdyttiin kuikuilemaan ja huhuilemaan, mihin muut meni. Ei näkynyt. Heppa halusi mennä vasemmalle, mun vaisto ois sanonut, että oikealle. Nooo, mentiin sit vasemmalle. Käpösteltiin siinä sitten ihanissa maisemissa ihan kahden vaan ja sitten päädyttiin samaan risteykseen, mistä lähdettiinkin. Siellä olikin sitten muu ryhmä odottamassa, ohjaaja aika kauhuissaan radiopuhelimen kanssa. Oli kuulemma eka kerta, kun olivat ketään hukanneet.
Kun olimme muodostautumassa takaisin jonoksi, ruoho kahisi tuulessa ja heposet pillastui. Ryhmässä oli pikkutyttö (sillä ponilla), tytön mummo ja äiti. Äidin, mummon ja mun hevoset hermostuivat ja ottivat vähän laukka-askelia, ja nousivat takakavioille ja pukkivat päätään. Perheen äiti oli aika kauhuissaan, ja kyllä muakin vähän pelotti. Mummolla oli nuoruudessaan ollut oma hevonen, ja se osasi rauhottaa omansa. Ohjaajacowboy ihan fiksusti huolehti ensin poniratsastajasta, joka oli eniten peloissaan ja huusi meille muille ohjeita. Ja hetkessähän se oli ohi. Adrenaliinit nousi kyllä pintaan.
Kaikenkaikkiaan hepostelu oli oikein hauskaa, jännittävää ja ihanaa. Tällä parin tunnin kokeilulla voisi sitten ihan hyvin mennä täällä Bay Arealla vastaavalle, vähän pidemmälle reissulle. Ranchin koirat ja kissat olivat myös oikein somia.
Tehtiin me myös yhdessä juttuja. Me ziplainattiin. Zipline, eli tollainen kaapeli, laski vuorilta alas ja sinne pääsi seikkailemaan.
Valjaissa oli sellainen istumapussi, ja ne oli aika painavat. Jokaisella oli oman painon mukainen tela/kela/juttu (takana lattialla) joka kiinnitettiin kaapeliin ja valjaat kelaan. Sitten istuttiin valjaiden varaan, ohjaaja avasi portin ja ziuuuuuuuuh!
Lopussa vastaanottajan ohjeita piti osata noudattaa, äksänä (komento oli starfish, eli meritähti) piti hidastaa vauhtia ja sitten tarttua kelasta kiinni ja koukistaa jalat "laskeutumisasentoon". Suurin osa porukasta oli nuoria, mutta yksi pariskunta taisi olla yli kuudenkymmenen.
Alue oli luonnonsuojelualuetta, maisemat merelle upeat. Ylhäällä vuorilla melkein aina sataa, nytkin meillä oli mukana sadetakit ja ihan inasen vettä ripauttikin yhdessä vaiheessa.
Alhaalla laaksossa kasvoi bambumetsää. Pisin lasku oli 700 metriä. Me laskettiin neljä laskua eri paikoista. Meidän kypärässä oli testikäytössä videokamera, laitan videon tänne näytille, kunhan saadaan se. (Kuvat isonee, kun klikkaa)
Meidät kuskattiin vuorelle hauskalla Mersun panssaritraktorikuorma-autolla. Sillä voisi sukeltaa syvään veteen ja vaikka mitä. Tässä sen rekkari. Soma, eikö olekin? Vois melkein ostaa auton Havaijilta ihan vaan siksi, että saisi noin söpskän rekkarikilven!
Yksi ohjelmanumeroistamme oli Feast At Lele, joka oli luau. Luau taas on "alkuasukasiltamat", jossa syödään possua ja mereneläviä, juodaan hauskoja drinksuja ja katsellaan kun tytöt ja pojat hulaa. Lelessä matkattiin koko polynesian halki, alkaen Havaijilta (lausutaan muuten "Ha-VA-ii", eikä silleen jenkisti "Höwaij"), sitten Uuteen Seelantiin (maoreja ja hurjia tatuointeja), sieltä Tahitille (kookospähkinätissiliivejä ja kaislahameita!), lopettaen matkan Samoalle. Hulatyyppisiä tansseja ne oli suurin osa, oikein kaunista musiikkia ja lopuksi tuliakrobatiaa.
Tässä se luvattu "leit kaulassa" -kuva. Sellaista drinksua kookospähkinässä tai ananaksessa ei ikävä kyllä saatu. Kukkaleinkin kanssa meinas ruveta jännittään, kun lentokentällä ei ollutkaan tyttöjä kaislahameissa kukittamassa tulijoita (mitenniin tosielämä ei oo kuin telkkarissa?), hotellilla saatiin sellaiset kukui-pähkinäleit ja toisaalla simpukkaleit. Onneksi luaussa sitten saatiin ihan kukkaleit.
Luaussa oli avoin baari.
Lava Flow, Piña Colada mansikkasurvoksella. Näyttää laavalta kuulemma. Makeaa ja jäätelömäistä.
2 cl vaaleaa rommia (Bacardia) 2 cl Malibua 4 cl mansikkasurvosta 1 banaani 4 cl ananasmehua 4 cl kookoskermaa
Mai Tai, rommia ja ananasmehua.
2 cl vaaleaa rommia 1 cl creme de almond 1 cl triple sec sweet and sour mix (sitruunamehua ja siirappia) ananasmehua 1 cl tummaa rommia
Esityksistä sai huonosti kuvia. Liian pimeää. Muut on ottaneet parempia: http://www.flickr.com/search/?q=feast+lele
Surfaamaan ei menty, ens kerralla sitten. Snorkkelit vuokrattiin yhdelle päivälle ja mentiin siihen lähirantaan. Ostin myös rash guardin, uikkarikangasta olevan pitkähihaisen paidan, jonka suojakerroin on 150+. No, ei mulla selkä palanut.
Ei ostettu vedenalaiskameraa, tuolta voi ihmetellä, mitä me nähtiin. Paljon kaloja, ihan ku Nemoa Etsimässä -leffassa. Ei näkynyt kilppareita tai delfiinejä tällä kertaa. Mutta kaloja kaikenmoisia, korallia ja mureena.
Tän tyypin valokuvista voi tsekkiä, mitä mekin nähtiin http://www.flickr.com/photos/tatianes/861969846/
Mää olin iltapäivän jälkeen ihan valmis ostamaan punaisen pipon ja ryhtymään uudeksi Jaqcues Cousteauksi.
Tässä kuva ihosta uikkarin peittämänä (yllä) ja pari tuntia uiskennelleena (alla). Me molemmat oltiin aika rapuja sen päivän jälkeen ja kipu oli aika suuri. Ei mennyt sentään rakkuloille. Tätä kirjoittaessa iho jo kesii.
Olikin tosi hauskaa sitten istua seuraava päivä autossa palaneella persauksella ja pohkeilla. Au! Ajettiin Hanan "kylään", jonka tie vie läpi mahtavien maisemien ja sademetsän läpi. Vesiputouksia, liaaneja, kallionjyrkänteitä... me ei kauheen montaa kertaa noustu kyllä autosta, koska se sattui.
Samille pahimmalta tuntui kävely, mulla pahinta oli penkistä nouseminen ja istuminen. Aftersunia kului pari tuubia.
Mutta oli ne maisemat sen arvoisia. Tässä kohtaa sataa hetken vettä, sitten taivas kirkastui ja merelle päin tuli pieni sateenkaari.
Tullessa pysähdyttiin vielä syömässä ja katselemassa auringonlasku. Onneksi lentokoneessa ei enää sattunut kauheasti iho.
Mahtava reissu joka tapauksessa. Hyvin rentouttavaa ja viihdyttävää.
