Keinästen leffailta

Ohjelmassa: AUSTRALIA!
Baz Luhrmannin uusin, ei toki kovin uus, mutta vielä näkemättä. Baz on ainoa ohjaaja, jonka leffoja haluan nimenomaan ohjaajan takia nähdä. Tämä rakkaussuhde alkoi jo Romeo+Juliasta, joka on edelleen oikein mainio elokuva. Bazmaniani kohosi huippuunsa Moulin Rougen! aikaan, enkä ollut yksin. Voisin jopa sanoa, että yhdistelmä kirkkaita värejä, historiaa, musiikkia ja Ewan McGregoria olisi aika loistosetti. Silloin hankin ohjaajan aikaisempaa tuotantoa, Strictly Ballroomin, joka oli melko kehno.

Australia ei myöskään ollut kummoinen. Tai oli, se oli ihanan pakahduttavaa draamaa. Ymmärrän nyt kriitikoiden kommentit paatoksellisesta vanhanaikaisuudesta. Elokuva oli huono, mutta silti pidin siitä. Ei kovin järkevää, tiedän.

Tarina oli ennalta-arvattava: kalpea aatelisnainen (Nicole Kidman) saapuu Englannista hattulaatikoiden ja kapsäkkien kanssa myymään miesvainaansa maatilaa Australian takamaille. Salskea karjapaimen (Hugh Jackman) ensin ärsyttää, sitten hurmaa lesken ja mukana pyörii vielä söpö aboriginaalipoika. Nicole vaihtaa leningit lännenvermeisiin, ruskettuu ja oppii maan tavoille. Sota, politiikka ja ilkeä kilpailija sotkevat kuvioita, mutta vaikeuksien kautta voittoon ja kaikki saavat toisensa. Niinpäniin. Kuulostaako tutulta?

Leffa on yhdistelmä Okalintuja / Pearl Harbouria ja Minun Afrikkaani. Toimii siis mulle. Juuri siksi, että sen niin arvaa, miten siinä käy.

Niin, ja lopussa pelastetaan orpoja.

Poliittisesta kannanotostakaan leffa ei oikein käy, joskin leffassa raapaistaan Australian historian synkempiä sävyjä, jossa puoliverisiä (usemmiten aboriginaaliäidin ja valkoisen miehen) lapsia vietiin äideiltään kasvatettaviksi orpokotien tyyppisissä kristittyjen lähetysasemilla, jotta heistä saataisiin "ei villi-ihmisiä". Tätä jatkettiin vuoteen 1973.

Eipä sillä, Suomessa tehtiin ihan samalla lailla kuin USA:ssa intiaaneille ja Australiassa aboriginaaleille:

Saamelaisten vaikeudet alkoivat jo 1500-luvulla, jolloin Pohjoismaiden valtiot Ruotsi ja Tanska halusivat laajentaa maitaan kohti pohjoista. Siinä yhteydessä saamelaisia tapettiin surutta, olivathan he lähinnä vain valtaväestön tiellä. Asuinalueet kapenivat ja saamelaiset hävisivät Etelä-Suomesta, jossa heitä oli aiemmin asustanut.

Saamelaiset olisivat kenties onnellisempia, jos vähemmistökansan kokema sorto olisi päättynyt menneisiin vuosisatoihin. Niin ei käynyt. 1950-luvulla ja parikymmentä vuotta sen jälkeen saamelaisia tuotiin pitkänkin matkan takaa kouluun kirkonkyliin.

Kotona pääsi käymään ensimmäistä kertaa vasta jouluna.

- Opettajat ajattelivat, että olemme heti pahanteossa, kun puhuimme äidinkieltämme saamea, muistelee Näkkälän kylässä Enontekiöllä asuva poromies Antti Näkkälä, 58.

Niinpä saamen kieli yksinkertaisesti kiellettiin. Sitä puhuttiin salaa, kun opettajien silmä vältti. Äidinkielen puhekielto oli aika kova rangaistus lapsille, jotka eivät ennen seitsemättä ikävuottaan osanneet muuta kieltä kuin saamea, omaa äidinkieltään.

Vaikeudet jatkuivat myös myöhemmässä elämässä. Enontekiöläinen Nils-Henrik Valkeapää harmittelee, että 1960-luvulla Suomessa vielä ajateltiin, ettei saamelaisesta voi tulla opettajaa. Vaikka hänellä ja hänen vaimollaan oli pätevyys kunnan virkoihin, opettajavalinnoissa heidät syrjäytettiin.

- Yleisesti kunnasta on kiistetty, että täällä syrjittäisiin, Valkeapää sanoo.

- Saamelaisuutta kohtaan on ollut närää, jota me emme ymmärrä. Se on niin syvällä täällä.

Aamulehti Sunnuntai


Koskahan saamelaisista tehtäisiin leffaa iänikuisten Rukajärven teiden ja Mannerheimien sijaan?

Parempi elokuva Australian "menetettyjen sukupolvien" kohtelusta on "Rabbit-Proof Fence" (ks. IMDB), eli "Varastetut lapset", josta on myös kirja. Suosittelen lämpimästi.

Niin, ja ei tää ollu vaan chick-flick-viikonloppu: katsottiin myös Memento.