Syyssateiden jälkeen muutama kevättä ajatellen istutettu kukkasipuli pukkaa versoa. Iik!
No, toisaalta on lohdullista, että jokin edes kasvaa mun ansiosta. Vaikkakin väärään aikaan. Hirmuisen projektin jälkeen (hanki kasvi, hanki kompostia, myllää kova savimaa, poista kanto, irrota ja kastele puskaa) mun hebe otti ja kuoli. Ainoa ostamani kasvi. Tein sitten maaperätestin, ja se kuntoon fiksattu alue oli periaatteessa myrkyllisen alkalista. Ja sitä ei oikein pysty noista lukemista laskemaan, opastetaan joka paikassa kaivamaan se maa pois ja laittamaan uutta tilalle, jos lukemat on noin pahat. Pitäisi ostaa pari testeriä vielä, että olisko se sen kompostin vika vai maaperän.
Tällä erää päädyin vain siirtämään pari kasvia ruukuissa myllättyyn kohtaan. Odottelen kevättä ja uutta inspistä tällä saralla.
Ruukusta ja ruukun vierestä. Sydänlehtinen kasvi siirtyi ruukkuun. Haaveena kun olisi tälle kohdin istuttaa jotakin näyttävää köynnöstä – etelän lomilta tuttu bougainvillea olisi ihana. tai sitten istutan vaan jotakin, mitä saan Craigslistin Free -osastosta. Haaveissa olisi myös kukkalaatikko makkarin ikkunalaudalle.
Seuraava projekti on hommata lisää kasveja sisälle.
Kokkaa ja tuo kukkia. Tässä vain puolet puskasta. Ja se tuli kotiin ihan vaan. Ilman syytä. Ja ihan kukkakaupasta, koska tietää, että markettikimput on rumia. <3
Synttärit pidettiin yhdessä Jacinthan kanssa, jonka syntymäpäivä oli lauantaina 8.päivä kun Samin osuvat 9.päivälle. Ja jos laski aikaeron, syntymäajasta tuli kuluneeksi tasan 29 vuotta lauantai-illan puolella – paikallista aikaa verrattuna Ruotsiin.
Sami oli toivonut vain yhtä asiaa: perinteistä mansikkakermatäytekakkua. No, minä lupasin yrittää.
Aika paljon suunnittelua ja tuskaa se vaati, mutta kakku siitä tuli. Uunimme on legendaarisen huono, lämpö tulee siinä vain ja ainoastaan alhaalta edestä, joten leipominen on hiukan hankalaa. Pelkäsin, että pohja on palanut, ja päällinen olisi raakaa. Kakkupohjan paistamisessa piti mennä ohjeen mukaan 20 min, mutta se oli uunissa yli tunnin. Ja silti lässähti ja oli raa'ahko. No, lässähdyksestä voin kiittää vain itseäni; meillä ei ole pienireikäistä siivilää, joten päätin sekoittaa jauhot munasokerivaahtoon vähän rivakammin. Mikä ilmeisesti aiheuttaa lässähdysvaaran. Ohjeessa käskettiin vain lisätä jauhot sekaan.
Lisäksi murhetta aiheutti munasokerivaahdon ja kermavaahdon aikaansaaminen ilman sähkövatkainta. Rakko siitä tuli sormeen, ja synttärisankari oli rekryttävä mukaan kakkutalkoisiin, mutta lopputulos oli hyvä.
Kakkupohja lässähti siinä määrin, että siitä oli vaikea leikata kahta kerrosta – lopputuloksessa on pohjakerros ja palasista koottu kakkoskerros. Ja PALJON kermavaahtoa.
Asiat, joita en ollut tajunnut miettiä etukäteen, olivat se, että mulla ei ole isoa tarjotinta tai vastaavaa, mille koota kakkua. Onneksi pohja kutistui uunissa siinä määrin, että se mahtui meidän (tosi) isoille ruokalautasille. Toinen unohtamani juttu oli jättää tilaa icingille, siis sokerikuorrutekirjoitukselle. No, lautaseen sitten.
Seurue vetää sushia napaan.
Synttärijuhlien sijaintina oli Hana Sushi -ravintolan yläkerta, jossa tarjoiltiin all you can eat -sushilajitelma ja karaokenlaulantamahdollisuus. Se oli yllättävän hauskaa (sitten muutaman jälkeen). Me laulettiin Samin kanssa ihana duetto Hansonia, kun muut parit lauloivat toisilleen rakkauslauluja. Nolostutin itseni osaamalla kaikki sanat Spice Girlsien Wannabe:hen. Tosin muistin mielessäni myös meidän taannoisia tanssimoovsseja siihen biisiin ja kuka lauloi minkäkin kohdan... voi apua nuoruutta. Lisäksi, kun muut naiset halusivat laulaa pääasiassa Madonnan 80-luvun httejä, mun Spice Girls -ehdotus herätti hauskuutta. Juniori kun olen.
Pojat laulaa. Tarjolla oli perusbiisejä tuhansittain, ja ne oli tylsästi aakkostettu biisin nimien mukaan eikä esittäjän, joten hakuprosessi oli vaikea. Tarjolla olisi ollut myös iso määrä ainakin korealaisia hittejä sekä latinomusiikkia. Jos suomalaisten karaokevideoiden videot taustatanssijoineen ovat noloja, niin näiden taustat olivat vieläkin kummallisempia. Tiibetiläisiä munkkeja, luontovideoita (siis parittelevia leijonia!) ja omituisia latomaisemia muun muassa. Niin, ja hassunnäköisiä ameeboja.
Lahjaksi Sami sai mainostoimistocoolia kamaa: Munny-leluhahmon, joka on tarkoitus kustomoida itse piirtämällä sille naama. Todella iso hitti. Ihan tosi. Näitä on firman Helsingin toimistolla monta. http://www.kidrobot.com/2008/munny/
Sen lisäksi Sami sai lahjaksi työntekijöitä. Sellaisia Legohahmojen tyyppisiä. Niille voi ostaa cubicle-sermejä ja varmaan kahviautomaatin ja serveriräkin... huvittavinta Samin saamassa setissä oli tyyppi, jonka läppäri oli merkkiä "Päärynä".
http://www.cubefigures.com/home.html
Multa Sami sai epäromanttisia, mutta tarpeellisia lahjoja. Lahjakortin hierontaan/fysioterapiaan, kipeän kantapään plantaarifaskiitin hoitoon. Kahdesti viikossa pitäisi puoli tuntia käydä niin sitten voisi alkaa näkymään tuloksia. Suomessa lääkäri sanoi, että ainoa hoitokeino on kortisonipiikki, joka laitetaan ilman puudutusta kantapääluuhun. Au. Ostin Samille tunnin session, jossa selvitetään ongelma ja ehdotetaan hoitosuunnitelma.
Sen lahjan Sami sai jo lauantaina. Sunnuntaille olin varannut toisen lahjan, joka oli reilun kaupan luomukahvia. Näppärissä kahden pannullisen testikoossa. Suosikkikahvia ei näet ole vielä löytynyt, ja ison paketin tuhoaminen on aika pitkä prosessi. Varsinkin, kun viettää 80% valveillaoloajasta toimistolla...
Meidät potkaistiin parhaassa karaokemoodissa ulos, jolloin jatkoimme vielä paikkaan nimeltä Edinburgh Castle, joka on isohko räkälätyyppinen paikka. Sisustettu Edinburgin linnaksi. Tässä kuvassa olemme taksissa matkalla jatkoille (yllättäen Skaffareille). Autossa on takapenkillä neljä henkilöä, joista Miikka päällimmäisenä vaakatasossa. Keinäset valloittivat etupenkin. Myönnettäköön, että taksi ei ollut ihan virallinen taksi, mutta ihan hyvällä diilillä päästiin.
Nyt pitääkin sitten alkaa suunnittelemaan seuraavia synttäreitä...
Museolla, jossa maalailin seiniä viime viikon, on näyttelynavajaiset. Kuvassa seinänkokoinen työ, jossa on paperia kerroksittain ja maalia seinässä. Näyttelyssä on sekä modernia että vanhaa taidetta - kaikki paperista. Origamia, paperimassaa, silhuetteja... Kiva pikku näyttely. Oli hauska työskennellä sen parissa ja nähdä kulissien taa, kuinka tällaisia pystytetään. Opin, kuinka valoja laitetaan (käytännössä vain väännellään eestaas, kunnes näyttää hyvältä), miten ripustetaan taulu, jotta se menee suoraan ja oikealle katselukorkeudelle, miten museoiden tekstiseinät toteutetaan sekä oikean tekniikan maalata. Oli siis oikein hyödyllinen kokemus.
Lilli Working on "Vivid Bitmap of Hand Folded Origami" (c) Tomo Saito
(C) Tomo Saito
Justin oli periaatteessa näyttelynpystytysprojektin pomo. Tiukka kaveri, joka ekoina päivinä ärsytti mua, kun se näytti kaiken tooooodeeeelllaaa kädestä pitäen, ja luulin sen johtuvan vain siitä, että olen ulkkis, mutta se vaan oli tosi tarkka ja halusi, että asiat tehdään niinkuin hän haluaa.
(C) Tomo Saito
Toinen palkatuista näyttelynpystyttäjistä on Jason, metallimiehiä, joka käännätti minulla suomalaisen heavymetallibändi Hornan biisinnimiä. Oi voi, millaisia sanoja sitä joutui sanomaan ääneen! Punastelin ihan vähän. Tosi mukava tyyppi, hiljainen, skandinaavin oloinen.
Työkaverikseni laskisin eniten kuitenkin Emilyn, opiskelijan, joka keräsi opintopisteitä työskentelemällä museolla erinäisissä tehtävissä. Todella äänekäs ja puhelias, jonka puhe vilisi teinimäisyyksiä tyyliin "and then I was TOTALLY LIKE WHATEVER....". Toivottavasti se ei tartu. Mulla on jo paha tapa käyttää suomeksi täytesanaa "niinku" ja enkuksi "like". Ei enempää, olen aikuinen.
(C) Tomo Saito
Mää ja Emily. (c) Tomo Saito
Tomo ja Betsy. Tomo suunnitteli origamiseinän, ja valitsi töiden sijoittelun galleriassa ja askarteli tarraa seinään ja sen sellaista. Betsy oli tyyppi, jonka kanssa olin sähköpostitse yhteydessä vapaaehtoisuudestani. Mukava tyttö.
Tuosta eteenpäin Flickristä voi selata joitakin kuvia töistä. Oli ihan kiehtova näyttely, yhdistävänä teemana on siis paperi.
Tämä postaus on siinäkin mielessä legendaarinen, että se on ensimmäinen postaus, jonka lähetän suoraan puhelimesta blogiin. On tämä nykyaika ihmeellistä!
...paitsi että nähtävästi voi lähettää vain yhden kuvan kerralla... äh. No, tässä lisää:
Ylläolevat siis kamerakännykkäotoksia naapuruston koristeista.
Tässä kuvia kurpitsankaiverrusprosessista. Kurpitsassa on yllättävän vähän matskua sisällä. Paljon siemeniä ja limaista rihmastoa.
Kurpitsan liha lähti lantturaasteen näköisenä irti. Tietty mun oli pakko kaivertaa myös pintaan sydämiä, koska tämä oli kiltti kurpitsa. Taustalla kylppärin matto, josta tykkään kovin.
Lähes valmis kurmitsa. Vasemmanpuoleisimmalle hampaalle kävi huonosti ja se irtosi.
(Kuva valaistusta kurpitsasta ulkona olisi hyvä tulla tähän mutta se on Samin puhelimessa)
Keinäset kuosissa – vasemmalla Wicked Witch From Wayyyyyy Back East (vihreää luomiväriä naama täynnä mutta se ei näy!) ja oikealla Heath Ledgerin Jokeri/The Crow/Curen jäsen... Miikan ottamia kuvia meidän Halloweenistä: http://www.flickr.com/photos/miikka_skaffari/sets/72157608805508601/
Ja mikä oli suosituin puku vuonna 2008? Sarah Palin: punainen jakkupuku, kehyksettömät silmälasit, banaaninutturakampaus ja typerä hymy. Youuu betcha!
Kuten varmaan moni teistä tietääkin, mulla on taipumusta maailmanpelasteluun ja puidenhalailuun. No, tämänhetkinen elämäntilanteeni antaa siihen runsaasti mahdollisuuksia. Joten, aloitin katselemaan vapaaehtoistöitä ensin Craigslistiltä, jossa huomasin pikaisesti, että "Non-Profit" tarkoittaa täällä paljon muutakin kuin soppakeittiö-hyväntekeväisyyttä ja vapaaehtoistöitä. Se on bisnestä, joskin voittoa tavoittelematonta sellaista. Suurin osa Craigslistin hommista oli palkallisia virkoja nonprofiteissa, eli ei mulle sopivaa.
Löysin palvelun nimeltä VolunteerMatch, joka oli työpaikkailmoitustaulu vapaaehtoistöille. Ja sieltä löytyi yhden illan aikana vaikka millaista hommaa, mitä olisi voinut alkaa tekemään. Ensimmäinen, johon otin osaa, on projekti nimeltään Fill Up America.
Soppakeittiössä Fill Up America on viikottainen tapaaminen, jossa vapaaehtoiset kerääntyvät auttamaan ruokakassien kokoamisessa. Muutamasta kaupasta ja maanviljelijöiltä saadut lahjoitukset annetaan ruoka-apuna vähävaraisille.
OneTaste is proud to host Fill Up America, an organization dedicated to giving back to the world by matching surplus food with underfed bellies. Fill Up America finds growers, producers and distributors who have more food than they want, and delivers it to those who need it. Life is abundant and we believe that giving away our surplus allows us to have more. Every Friday morning, volunteers gather at the OneTaste Urban Retreat Center in San Francisco to bag and distribute donated fresh produce and staples to low income families.
Tavoitteena on tarjota köyhille perheille keino tarjota lapsille ravitsevaa ja terveellistä ruokaa. Suurin osa lahjoituksista olisi muuten mennyt roskiin. Ainakin sillä kerralla, kun olin kokoamassa paketteja, suuri osa vihanneksista oli "viallisia", eli ulkonäöltään rumia. Huonoksi menneet piti heittää pois. Lavallinen puolimätiä paprikoita on haju, jota en toivo haistavani koskaan uudelleen. Tapasin hauskoja tyyppejä, ja siihen meni vain muutama tunti – aamutunteja, joita normaalisti en käytä mitenkään hyödyllisesti.
Raksalla Seuraava vapaaehtoisprojektini oli museossa. Osallistuin vapaaehtoisena MOCFA käsityömuseon uuden näyttelyn pystytyksessä. No, sekään ei ole mikään salaisuus, että Lilli tykkää museoista. Joten oli äärimmäisen mielenkiintoista päästä kulissien taakse ja samalla toivottavasti tavata ihmisiä, joista voisi olla hyötyä myöhemmin työnhakumielessä.
Museum of Craft and Folk art on pienenpieni museo, jonka näyttelyt keskittyvät perinnekäsitöihin ympäri maailman. Edellisen näyttelyn aiheena olivat Shaker-tyyliset huonekalut. Shakerit ovat uskonnollinen ryhmä, jotka ovat tunnettuja erityisesti puuseppinä ja käsityöläisinä.
“Don’t make something unless it is both necessary and useful; but if it is both necessary and useful, don’t hesitate to make it beautiful”, eli "älä rakenna mitään, mikä ei ole tarpeellista tai hyödyllistä; mutta jos se on sekä tarpeellista että hyödyllistä, älä epäröi tehdä siitä myös kaunista."
Tämä näyttely oli suurimmaksi osaksi jo purettu pois. Seinillä oli yhä kauniit värit, pehmeä kellertävä kerma ja tumma harmaa. Uusi näyttely on teemaltaan paperiaskartelua. Lähinnä aasialaisia käsitöitä ja taidetta, jonka materiaalina on paperi. Tapasin yhden taiteilijoista, joka teki näyttelyn päätyön: seinällisen taiteltuja origamipapereita. Sain kutsun avajaisiin, mikä on hauskaa.
Ja mitä mää siellä sitten tein? Hiekkapaperoitsin, paklasin, teippasin, maalasin pensselillä, maalasin isolla ja pienellä telalla, siivosin, pesin pensseleitä ja ämpäreitä, hain ihmisille kahvia (pomo tykkäsi kahvistaan melkein valkoisena ja yhteen kuppiin meni kymmenen pikkupussia sokeria!), vahasin ja petsasin lattiaa ja kaikkea muuta pientä. Sain kuulla olevani turhankin tarkka ja SIISTI. Niin, siitäs sait äiti. Hah. Olen siisti ja pikkutarkka. Työporukassa oli hauskoja tyyppejä, tapasin muunmuassa taiteilijan/näyttelymestarin, joka kuunteli suomalaista metallimusiikkia (onko kukaan ikinä kuullut sellaisesta kuin Horna?), pomon, joka tiesi kaiken japanista, ei luottanut, että osaan tehdä mitään (edes pestä ämpäriä) näyttämättä ensin tarkasti mallia, hauskan japanilaisen, joka ei osannut sanoa L-kirjainta ("Harroo everybody!"), collegeopiskelijan keräämässä työharjoittelutunteja, näyteikkunasomistajan, joka oli murheissaan Prop 8:n läpimenosta ja avioliittonsa mitätöinnistä (lue lisää politiikkapostauksesta) ja tyypillistä taideopiskelijaa ja museovirkailijaa.
Oli ihan mukavat, joskin raskaat, pari päivää.
Metsässä Hain ja sain työharjoittelupaikan (palkattoman) nonprofitissa nimeltä BAWT. Bay Area Wilderness Training on järjestö, joka kouluttaa nuorisotyöntekijöitä viemään ohjaamiaan lapsia ja nuoria kokemaan luontoa ja seikkailemaan turvallisesti. BAWT myös vuokraa välineistöä vaelluskengistä ja pitkistä kalsareista autoihin ja telttoihin. On käsittämätöntä, että tässä kaupungissa on lapsia, jotka eivät ole koskaan nähneet merta. Se meri on joka puolella tätä kaupunkia! Tämä on lahti! Ja ne ei ole koskaan nähneet merta. Joka on kaupungin pääkadun päässä, periaatteessa ydinkeskustassa. On kuin tamperelaislapsi ei olisi koskaan nähnyt Näsijärveä. Eikä ne lapset ole koskaan, siis ikinä, eläissään käyneet metsässä. Onnekkaimmat on käyneet jossakin puistossa. Joten lapsuuteni lähimetsissä könynneenä tuntuu ihan hyvältä tarjota muillekin lapsille samaa etuoikeutta.
Hain paikkaa, ja minut kutsuttiin haastatteluun. Esittelin portfolioni. Se, mitä tulen siellä tarkalleen ottaen tekemään, on vielä vähän mysteeri, mutta kuulemma ainakin graafikon kykyjäni tulevat käyttämään hyväkseen. Mikä on hyvä. Aloitan tiistaina 11.11. ja teen 30 tuntia viikossa kolmen kuukauden ajan. Voin sitten halutessani jatkaa vielä, jos siltä tuntuu, sain alussa päättää, teenkö kolme vai kuusi, ja kolme tuntui vähemmän pelottavalta.
Kävin eilen (pitkän maalauspäivän jälkeen museolla) BAWT:in "Beer & Gear" -illassa, mitenkähän ton nyt kääntäisi, "Kaljaa ja kamppeita" tai "Viinaa ja varusteita" ehkä? Käytiin läpi siis heidän varustevarastoaan. Tuli mieleen Roineen Tyttöjen varustevaraston inventaariorytäkät, ja täytyy sanoa, että näillä on täällä melkolailla modernimpaa ja hienompaa retkeilyvarustetta kuin meillä Kangasalla, ja nähtävästi nämä ei kauheesti eräile, koska en nähnyt mitään rakennustarpeita tai kirveitä tai sahoja, alfakeittimiä, myrskylyhtyjä tai sensellaista. Ainakin nettisaitin mukaan ne vie ihmisiä patikoimaan ja melomaan ja niin edelleen.
Oli ihan hauska tavata osa ihmisistä, joiden kanssa tulisin tekemään töitä. Muistan sen illan perusteella tulevan pomoni Chelsean nimen lisäksi vain yhden – ruotsalainen Anders alunperin Göteborgista. Ja aasialaisen tytön nimi taisi olla Eve. Chelsean (kuvassa) kommentti haastattelun päätteeksi oli, "toivottavasti sulla on vähemmän hienoja vaatteita ja muitakin kenkiä kuin korkokenkiä jos täällä aiot työskennellä". Sillä ei ollut kenkiä jalassa. Pipo päässä ja reisitaskuhousut kylläkin.
Mulla ei (enää) ole mitään ulkoiluvaatteita, ei sillä, että olisin ollutkaan koskaan mikään välineurheilijapartiolainen. Sain Beer&Gear -illan päätteeksi kaivella lahjoituslaatikkoa, joka sisälsi ulkoiluvaatemerkkien lahjoittamia yksittäiskappaleita, joita BAWT oli saanut. Sain kaksi takkia, joista toinen on sellainen "tekninen takki", ohut, lenkkeilyyn sopiva. Jollaista olen kaivannut, juokseminen puuvillahupparilla on ikävää, kun tulee nihkeä olo hikoillessa. Toinen takeista oli sellainen ulkoilutakki, snoukkatakin tyylinen, josta on vetskari rikki. Se pitää kokonaan vaihtaa. Arvaa, tuonko sen Suomeen helmikuussa ompelijattarelleni? (Sen vetskarin vaihdattaminen maksaisi 40 dollaria, mikä on paljon rahaa, mutta silti halvempaa kuin uusi vastaava takki). Olen hyvin onnellinen. Vielä kun saisi sellaiset vedenpitävät housut... Harjoittelusta saa 200 dollarin stipendin, joka toivottavasti tulee kirjekuorena käteen, koska en saa vastaanottaa työstä palkkaa työskennellessäni ilman työlupaa.
Lisää raporttia kunhan pääsen sinne asti!
Virtuaalimaailmassa Olin jo aikaa sitten ilmoittautunut Taproot Foundationin listoille, mutta niistä ei liiemmin kuulunut. Nyt kun olin työnhakua varten vihdoin saanut portfolioni kasaan, lisäsin sen Taprootin profiiliini, ja sain heti kutsun saapua johdantoseminaariin. Taproot on säätiö, jonka ideana on koota yhteen luovia ammattilaisia, lähinnä mainostoimistoihmisiä ja konsultteja, jotka ovat valmiita tekemään muutaman tunnin viikossa etänä projektia. Projektit tehdään hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka tarvitsevat esimerkiksi esitteen tai nettisivuston.
Nerokas idea. Taproot yhdistää tiimit ja järjestöt ja auttaa käytännön asioissa. Projekti toteutetaan pääasiassa virtuaalisesti, viikottain on yksi tiimin Skype-puhelu, ja kerran kuussa tavataan asiakkaan kanssa ihan kasvokkain. Projektissa menee noin puoli vuotta, mutta se on suunniteltu sellaiseksi, että sen voi tehdä omalla ajalla palkkatyön ohessa.
Menin orientaatioluennolle suoraan museolta, aivan yltä päältä maalissa. Olin saanut puhelun samana päivänä, että tänään olisi orientaatio, ehditkö siihen vai tuutko kuukauden päästä uudelleen... no, päätin mennä. Olin kuitenkin hiukan nolona, kun vieressä istui vaatemerkki Gapin luova johtaja ja mää maalisena ja hikisenä... oivoi. Projektit alkaa pääosin tammikuussa, joten ehdin hyvin asettumaan BAWT:iin ennenkuin alan häsläämään muuallakin.
Se pitää kummiskin mainita, että 1/3 hakijoista hyväksytään Taproottilaisiksi. Joten en mää ny ihan kehno voi olla, jos Gapin luovan johtajan kanssa ollaan samassa kastissa!
Kirjastossa Yksi projekti, mihin myös ilmoittauduin mukaan, on IN2Books ePals. En ollut yhtään varma siitä, kelpaanko mukaan, kun en ole natiivipuhuja. Kyseessä on virtuaalinen kirjekaveri/kirjakerho, jossa koitetaan innostaa lapsia lukemaan. Vuoden aikana luetaan viisi ennalta valittua kirjaa, joiden pohjalta käydään "kummilapsen" kanssa keskustelua sähköpostitse. Ohjelman on todettu auttavan lapsia koulumenestyksessä ja antavan huonommista kasvatusoloista tuleville lapsille esimerkkiä aikuisesta, jota kiinnostaa se, mitä lapsi ajattelee. Ja ei todellakaan ole iso asia lukea viittä lastenkirjaa vuoden aikana... varsinkin, kun ne saa kirjastosta. Todennäköisesti kirjat ovat vielä kohtuullisen kiinnostavia, koska lapset ovat kolmasluokkalaisesta kuudesluokkalaisiin. Tiedä vaikka oppisi itsekin jotakin uutta.
Asioita, joita haluaisin vielä kokeilla: eläinten turvakoti (tämä täysin itsekkäistä syistä päästä silittelemään koiranpentuja), puiden istutusta Friends of the Urban Forestin kanssa sekä Clean the Bay -rantojensiivoustalkoot, jossa pelastetaan mereneläviä roskilta.
Ymmärrän myös, että koko maailmaa ei voi pelastaa kerralla. Mutta aina voi yrittää.
