Löysin palvelun nimeltä VolunteerMatch, joka oli työpaikkailmoitustaulu vapaaehtoistöille. Ja sieltä löytyi yhden illan aikana vaikka millaista hommaa, mitä olisi voinut alkaa tekemään. Ensimmäinen, johon otin osaa, on projekti nimeltään Fill Up America.Soppakeittiössä
Fill Up America on viikottainen tapaaminen, jossa vapaaehtoiset kerääntyvät auttamaan ruokakassien kokoamisessa. Muutamasta kaupasta ja maanviljelijöiltä saadut lahjoitukset annetaan ruoka-apuna vähävaraisille.
OneTaste is proud to host Fill Up America, an organization dedicated to giving back to the world by matching surplus food with underfed bellies. Fill Up America finds growers, producers and distributors who have more food than they want, and delivers it to those who need it. Life is abundant and we believe that giving away our surplus allows us to have more. Every Friday morning, volunteers gather at the OneTaste Urban Retreat Center in San Francisco to bag and distribute donated fresh produce and staples to low income families.
Tavoitteena on tarjota köyhille perheille keino tarjota lapsille ravitsevaa ja terveellistä ruokaa. Suurin osa lahjoituksista olisi muuten mennyt roskiin. Ainakin sillä kerralla, kun olin kokoamassa paketteja, suuri osa vihanneksista oli "viallisia", eli ulkonäöltään rumia. Huonoksi menneet piti heittää pois. Lavallinen puolimätiä paprikoita on haju, jota en toivo haistavani koskaan uudelleen. Tapasin hauskoja tyyppejä, ja siihen meni vain muutama tunti – aamutunteja, joita normaalisti en käytä mitenkään hyödyllisesti.
RaksallaSeuraava vapaaehtoisprojektini oli museossa. Osallistuin vapaaehtoisena MOCFA käsityömuseon uuden näyttelyn pystytyksessä. No, sekään ei ole mikään salaisuus, että Lilli tykkää museoista. Joten oli äärimmäisen mielenkiintoista päästä kulissien taakse ja samalla toivottavasti tavata ihmisiä, joista voisi olla hyötyä myöhemmin työnhakumielessä.
Museum of Craft and Folk art on pienenpieni museo, jonka näyttelyt keskittyvät perinnekäsitöihin ympäri maailman. Edellisen näyttelyn aiheena olivat Shaker-tyyliset huonekalut. Shakerit ovat uskonnollinen ryhmä, jotka ovat tunnettuja erityisesti puuseppinä ja käsityöläisinä.
“Don’t make something unless it is both necessary and useful; but if it is both necessary and useful, don’t hesitate to make it beautiful”, eli "älä rakenna mitään, mikä ei ole tarpeellista tai hyödyllistä; mutta jos se on sekä tarpeellista että hyödyllistä, älä epäröi tehdä siitä myös kaunista."
Tämä näyttely oli suurimmaksi osaksi jo purettu pois. Seinillä oli yhä kauniit värit, pehmeä kellertävä kerma ja tumma harmaa. Uusi näyttely on teemaltaan paperiaskartelua. Lähinnä aasialaisia käsitöitä ja taidetta, jonka materiaalina on paperi. Tapasin yhden taiteilijoista, joka teki näyttelyn päätyön: seinällisen taiteltuja origamipapereita. Sain kutsun avajaisiin, mikä on hauskaa.
Ja mitä mää siellä sitten tein? Hiekkapaperoitsin, paklasin, teippasin, maalasin pensselillä, maalasin isolla ja pienellä telalla, siivosin, pesin pensseleitä ja ämpäreitä, hain ihmisille kahvia (pomo tykkäsi kahvistaan melkein valkoisena ja yhteen kuppiin meni kymmenen pikkupussia sokeria!), vahasin ja petsasin lattiaa ja kaikkea muuta pientä. Sain kuulla olevani turhankin tarkka ja SIISTI. Niin, siitäs sait äiti. Hah. Olen siisti ja pikkutarkka.
Työporukassa oli hauskoja tyyppejä, tapasin muunmuassa taiteilijan/näyttelymestarin, joka kuunteli suomalaista metallimusiikkia (onko kukaan ikinä kuullut sellaisesta kuin Horna?), pomon, joka tiesi kaiken japanista, ei luottanut, että osaan tehdä mitään (edes pestä ämpäriä) näyttämättä ensin tarkasti mallia, hauskan japanilaisen, joka ei osannut sanoa L-kirjainta ("Harroo everybody!"), collegeopiskelijan keräämässä työharjoittelutunteja, näyteikkunasomistajan, joka oli murheissaan Prop 8:n läpimenosta ja avioliittonsa mitätöinnistä (lue lisää politiikkapostauksesta) ja tyypillistä taideopiskelijaa ja museovirkailijaa.
Oli ihan mukavat, joskin raskaat, pari päivää.
MetsässäHain ja sain työharjoittelupaikan (palkattoman) nonprofitissa nimeltä BAWT. Bay Area Wilderness Training on järjestö, joka kouluttaa nuorisotyöntekijöitä viemään ohjaamiaan lapsia ja nuoria kokemaan luontoa ja seikkailemaan turvallisesti. BAWT myös vuokraa välineistöä vaelluskengistä ja pitkistä kalsareista autoihin ja telttoihin. On käsittämätöntä, että tässä kaupungissa on lapsia, jotka eivät ole koskaan nähneet merta. Se meri on joka puolella tätä kaupunkia! Tämä on lahti! Ja ne ei ole koskaan nähneet merta. Joka on kaupungin pääkadun päässä, periaatteessa ydinkeskustassa. On kuin tamperelaislapsi ei olisi koskaan nähnyt Näsijärveä. Eikä ne lapset ole koskaan, siis ikinä, eläissään käyneet metsässä. Onnekkaimmat on käyneet jossakin puistossa. Joten lapsuuteni lähimetsissä könynneenä tuntuu ihan hyvältä tarjota muillekin lapsille samaa etuoikeutta.
Hain paikkaa, ja minut kutsuttiin haastatteluun. Esittelin portfolioni. Se, mitä tulen siellä tarkalleen ottaen tekemään, on vielä vähän mysteeri, mutta kuulemma ainakin graafikon kykyjäni tulevat käyttämään hyväkseen. Mikä on hyvä. Aloitan tiistaina 11.11. ja teen 30 tuntia viikossa kolmen kuukauden ajan. Voin sitten halutessani jatkaa vielä, jos siltä tuntuu, sain alussa päättää, teenkö kolme vai kuusi, ja kolme tuntui vähemmän pelottavalta.
Kävin eilen (pitkän maalauspäivän jälkeen museolla) BAWT:in "Beer & Gear" -illassa, mitenkähän ton nyt kääntäisi, "Kaljaa ja kamppeita" tai "Viinaa ja varusteita" ehkä? Käytiin läpi siis heidän varustevarastoaan. Tuli mieleen Roineen Tyttöjen varustevaraston inventaariorytäkät, ja täytyy sanoa, että näillä on täällä melkolailla modernimpaa ja hienompaa retkeilyvarustetta kuin meillä Kangasalla, ja nähtävästi nämä ei kauheesti eräile, koska en nähnyt mitään rakennustarpeita tai kirveitä tai sahoja, alfakeittimiä, myrskylyhtyjä tai sensellaista. Ainakin nettisaitin mukaan ne vie ihmisiä patikoimaan ja melomaan ja niin edelleen.
Oli ihan hauska tavata osa ihmisistä, joiden kanssa tulisin tekemään töitä. Muistan sen illan perusteella tulevan pomoni Chelsean nimen lisäksi vain yhden – ruotsalainen Anders alunperin Göteborgista. Ja aasialaisen tytön nimi taisi olla Eve.
Chelsean (kuvassa) kommentti haastattelun päätteeksi oli, "toivottavasti sulla on vähemmän hienoja vaatteita ja muitakin kenkiä kuin korkokenkiä jos täällä aiot työskennellä". Sillä ei ollut kenkiä jalassa. Pipo päässä ja reisitaskuhousut kylläkin.
Mulla ei (enää) ole mitään ulkoiluvaatteita, ei sillä, että olisin ollutkaan koskaan mikään välineurheilijapartiolainen. Sain Beer&Gear -illan päätteeksi kaivella lahjoituslaatikkoa, joka sisälsi ulkoiluvaatemerkkien lahjoittamia yksittäiskappaleita, joita BAWT oli saanut. Sain kaksi takkia, joista toinen on sellainen "tekninen takki", ohut, lenkkeilyyn sopiva. Jollaista olen kaivannut, juokseminen puuvillahupparilla on ikävää, kun tulee nihkeä olo hikoillessa. Toinen takeista oli sellainen ulkoilutakki, snoukkatakin tyylinen, josta on vetskari rikki. Se pitää kokonaan vaihtaa. Arvaa, tuonko sen Suomeen helmikuussa ompelijattarelleni? (Sen vetskarin vaihdattaminen maksaisi 40 dollaria, mikä on paljon rahaa, mutta silti halvempaa kuin uusi vastaava takki). Olen hyvin onnellinen. Vielä kun saisi sellaiset vedenpitävät housut... Harjoittelusta saa 200 dollarin stipendin, joka toivottavasti tulee kirjekuorena käteen, koska en saa vastaanottaa työstä palkkaa työskennellessäni ilman työlupaa.
Lisää raporttia kunhan pääsen sinne asti!
VirtuaalimaailmassaOlin jo aikaa sitten ilmoittautunut Taproot Foundationin listoille, mutta niistä ei liiemmin kuulunut. Nyt kun olin työnhakua varten vihdoin saanut portfolioni kasaan, lisäsin sen Taprootin profiiliini, ja sain heti kutsun saapua johdantoseminaariin. Taproot on säätiö, jonka ideana on koota yhteen luovia ammattilaisia, lähinnä mainostoimistoihmisiä ja konsultteja, jotka ovat valmiita tekemään muutaman tunnin viikossa etänä projektia. Projektit tehdään hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka tarvitsevat esimerkiksi esitteen tai nettisivuston.
Nerokas idea. Taproot yhdistää tiimit ja järjestöt ja auttaa käytännön asioissa. Projekti toteutetaan pääasiassa virtuaalisesti, viikottain on yksi tiimin Skype-puhelu, ja kerran kuussa tavataan asiakkaan kanssa ihan kasvokkain. Projektissa menee noin puoli vuotta, mutta se on suunniteltu sellaiseksi, että sen voi tehdä omalla ajalla palkkatyön ohessa.
Menin orientaatioluennolle suoraan museolta, aivan yltä päältä maalissa. Olin saanut puhelun samana päivänä, että tänään olisi orientaatio, ehditkö siihen vai tuutko kuukauden päästä uudelleen... no, päätin mennä. Olin kuitenkin hiukan nolona, kun vieressä istui vaatemerkki Gapin luova johtaja ja mää maalisena ja hikisenä... oivoi. Projektit alkaa pääosin tammikuussa, joten ehdin hyvin asettumaan BAWT:iin ennenkuin alan häsläämään muuallakin.
Se pitää kummiskin mainita, että 1/3 hakijoista hyväksytään Taproottilaisiksi. Joten en mää ny ihan kehno voi olla, jos Gapin luovan johtajan kanssa ollaan samassa kastissa!
KirjastossaYksi projekti, mihin myös ilmoittauduin mukaan, on IN2Books ePals. En ollut yhtään varma siitä, kelpaanko mukaan, kun en ole natiivipuhuja. Kyseessä on virtuaalinen kirjekaveri/kirjakerho, jossa koitetaan innostaa lapsia lukemaan.
Vuoden aikana luetaan viisi ennalta valittua kirjaa, joiden pohjalta käydään "kummilapsen" kanssa keskustelua sähköpostitse. Ohjelman on todettu auttavan lapsia koulumenestyksessä ja antavan huonommista kasvatusoloista tuleville lapsille esimerkkiä aikuisesta, jota kiinnostaa se, mitä lapsi ajattelee. Ja ei todellakaan ole iso asia lukea viittä lastenkirjaa vuoden aikana... varsinkin, kun ne saa kirjastosta. Todennäköisesti kirjat ovat vielä kohtuullisen kiinnostavia, koska lapset ovat kolmasluokkalaisesta kuudesluokkalaisiin. Tiedä vaikka oppisi itsekin jotakin uutta.Asioita, joita haluaisin vielä kokeilla: eläinten turvakoti (tämä täysin itsekkäistä syistä päästä silittelemään koiranpentuja), puiden istutusta Friends of the Urban Forestin kanssa sekä Clean the Bay -rantojensiivoustalkoot, jossa pelastetaan mereneläviä roskilta.
Ymmärrän myös, että koko maailmaa ei voi pelastaa kerralla. Mutta aina voi yrittää.
...ainakin, jos siihen sisältyy koiranpentuja.
